Kun paatti rantautuu mantereenpuolelle on kyyti 15 km päässä olevaan Chumptonin kaupunkiin jo ostettuna, kaupunki ei tarjoa mitään muuta, kuin yöpaikan niille jotka pakon edessä joko laivaa tai muuta kyytiä odotellessa tänne jäävät. Hyppään pois juna asemalla. Totaalisen vailla minkäänlaisia suunnitelmia mihin mennä ja tutkailen mihinkähän sitä täältä junalla pääsee. No ei oikeen mihinkään tai ainakaan kovin pian. Seuraava juna tulee reilun 8 tunnin päästä, 3 junaa päivässä yksi aamulla, iltapäivällä ja yömyöhään. Otan lähikuppilassa virkistävän juoman ja arvon kartasta pienen kaupungin nimeltä ban krut parisataa kilsaa pohjoiseen ja yllätys on mukava, seuraava minibussi lähtee jo puolentunnin päästä. No sitä en huomannut kysyä, eikä kukaan kyllä kertonutkaan että bussihan pyyhkäisee kohti pohjoista valtatietä eikä poikkea koko kaupungin keskustaan. Taasen löydän itseni rinkka selässä moottoritien varresta 10km päästä rannikolta johon pyrkimys on. Tovin kuljetuani lounasta tienvieressä syövä paikallinen sähkömies lupaa viskata rannan tuntumaan, reput lavalle johtojen ja tikkaitten sekaan ja olen onnellinen ettei pitemmälle tarvitse kävellä tässä paahteessa.
Pienen nyppylän laelle rannan toiseen päähän on rakennettu valtaisa budhalaistemppeli wat thang sai ja toisessa päässä on Thonglang pieni satamakaupunki. Näiden välissä koko matkan tie myötäilee rantaviivaa ja hiekkarannalle kertyy pituutta 25 kilometriä, rannalla ei ainakaan ala ahdistamaan väenpaljous, sillä yhtään ihmistä ei uimassa näkynyt kun pätkän ajelin kumpaankin suuntaan. Muutama koira kylläkin pulikoi meressä. Alle 10 majapaikkaa on tasasin välein rannan tuntumassa ja nekin enimmäkseen tyhjiä. Turistit tänne harvemmin eksyy on lähinnä paikallisten lomanviettopaikka vaikka niitäkään ei nyt ole kuin muutama perhe autoineen picnikillä rannan tuntumassa.
Täältä löytyy oikeen purjehdusseurakin, yhtään jollaa ei kyllä vedessä kellu, taitaisi olla enemmänkin sukellusveneitä kun aaltoihin veisi.
Heitän uparit ja kurvaan takaisin myydään talo kyltille ja jatkan pientä tietä eteenpäin kolmisenkymmentä samanlaista pytinkiä jöpöttää vierivierssä. Jotkut tiptop kunnossa jotkut autioina ja parin rakennusurakka on jäänyt puolitiehen. Yli puolessa taloista on myydään kyltti. Huonompikuntoisia ei vissiin edes enään kaupitella.
Pienen matkan päässä pohjoiseen löydän ison hylätyn resortin rannalta, on ollut joskus muinoin varmasti hieno paikka, enään ei niinkään. Termiitit ovat rakentaneen kekoja ja mutustaneet jotkut puuosat paperin ohuiksi ja urinko kajastaa niiden läpi, eikä tätä edes Jethro myisi tee se itse miehelle unelmien remonttikohteena.
Satamakaupungin päädyssä tienvieret olivat täynnä kalankuivatuspöytiä. Kaikki tyhjänä kylläkin, kalastajat taitaa olla lomalla…hyvä niin onpas pinnan alla sitten enemmän nähtävää.
Kai tämän maaseuduksi sitten voi lukea kun kova tohina on päällä kun kypsyneitä kookoksia kerätään lukuisilta farmeilta teiden varsilla. Jos oikeen huono säkä käy voi semmoisen saada vaikka päähänsä tiellä kulkiessa johon jo muutama matkanvarrella oli pudonnut ja niitä sai pärrällä väistellä.
Ensimmäinen sadepäivä sattuu kohdalle kun ukkosmyrsky raivoaa ulkosalla, no puolipäivää se kestää sitten taasen paistaa. Hyvää aikaa ottaa lämmin suihku ensimmäistä kertaa reiluun viikkoon ja kylpästä kunnolla sekä ajaa parta. Siinä huomaan taas kynsien kasvaneen ja mietin että kyllä niitä nyt saa olla leikkaamassa kokoajan, taitaa kotosalla olla enemmän aikaa raapia hanuria kuin matkanpäällä. Kai ne ihmisen kynnetkin kuluu raapiessa kuin kissankin…
Choo choo pääsen junaan sittenkin. Hua hin on kohteena vajaa parisataa kilsaa pohjoiseen. Taisin olla oikeen pikajunassa kun havahduin olevani jo Venetsiassa.
Hua hin Thaimaan kultaranta, täällä lomailevat rikkaat ja kuuluisat. Hyvinkin yrmeän näköiset sotilaat vartioivat rynnäkkökiväärit tanassa kuninkaan kesänviettopaikkaa. Klai Kmangwon palatsi ei ole avoinna yleisölle. Varmasti oli hieno paikka, mutta epäilen vahvasti ettei sotilailla ole aikomustakaan päästää ketään ulkopuolista hengissä sisälle.
Pienen matkan päässä pönöttää rivissä Ramkhamhaeng, Naresuan, Narai, Taksin, Budda Yodfa Chulalok, Mongkut ja Chulalongkorn.
Seitsemän mahatavaa kuningasta.
No on patsaatkin isoja 14 metriä korkeita ja 30 tonnia painavia pronssimötiköitä. Reilut 19 miljoonaa euroa käytettiin rahhoo tämän muistomerkin tekemiseen.
Isoja ja kalliita hotelleja on rakennettu äveriäiden lomanviettopaikoiksi pitkin rantaa. kalleimmissa saa maksaa yli 1500e yö, minun 11 euron majoitus on hieman syrjemmässä.
Hotellin edessä kasvatetaan isoissa vaaseissa ihmisyöjähaikaloja. Kovin pieniä vielä ovat, vaikka ahnaasti jo kimppuun käyvät kun sormen sinne upottaa.
Mitään kovin nopeita ei kulkuneuvot tuolla kiskojen päällä ole, Paikallisjuna kohti pohjoista suoraan sanoen matelee eteenpäin ja pysähtyy usein. Edes Iikkunoita ei kaikissa vaunuissa ole, eikä pehmusteitakaan penkeillä. 168 km kestää 5 tuntia. Nälkä eikä jano pääse matkalla vaivaamaan, sillä kaupustelijat kulkevat käytäviä ämpärit täynnä ruokaa ja juomia.
Pendoliinon vauhdeilla junat kyllä syöksysivät viereisille risipelloille kyntämään huonokuntoiselta radalta. Ovensuissa on kyltit joissa kielletään matkustamasta vaunujen katoilla.
Aurinko on jo laskenut kauan aikaa sitten kun juna viimein pysähtyy Bangkokin rautatieasemalle.