Takaisin rannikolle vie matkalaisten tie, auringonpaisteeseen ja meren tyrskyihin. Hieman töitä saa tehdä että pääsee aalloista läpi sen verran paljon tänne tuuli painaa isoja aaltoja aavalta mereltä. Huomasin siinä hieman isomman vesimassan saapuvan meitä kohti ja kerkesin Sarille tokaista että sille tulee nyt lähtö rantahiekkaa kohti. Sinnehän se hävis kuohupäihin ottamaan muutaman kuperkeikan, ei näkynyt toviin edes hiuskiehkuraa pinnalla.
Mui nen ja Phan thiet kaupunkien väliin jää parisenkymmentä kilometriä tuulista hiekkarantaa joka on täynnä mitä erilaisempia majoituksia. Leijalautailu on hyvinkin suosittua kursseja ja kouluja on monia. Siinä rannalla makoillessa näkyy parhaimmillaan samaan aikaan yli 50 innokasta kitesurffaajaa. Menee luut katki ja nivelet sijoiltaan joten parempi tyytyä vain katseluun.
Keiju polku on lähettyvillä oleva ”nähtävyys” pari kilsaa kun taaplaa nilkkoja myöten kuraojassa pääsee ihastelemaan hyvinkin pientä vesiputousta.
Joo ja onhan täällä hiekkadyynejäkin valkoisia ja punaisia jonka tummanpunaisen hiekan aurinko paahtaa niin kuumaksi ettei kävely sandaaleilla oikeen luonnistu ilman kipua.
Päristellään skootterilla taasen päivä ja katsastetaan lähikaupungit jotka ei sen paremmin mitään tarjoa. paljon kalastusveneitä ja pieniä taloja. Kalakastikettahan ne täällä valmistaa koko maan tarpeisiin.
Aivan loistavan lihavartaan tarjoaa yksi rantakadun loppupäässä oleva torres niminen espanjalaishenkinen rantaravintola…olisi vaan jättänyt tillin hieman vähemmälle. Sieläkin vilisti siimahäntä pöytien alla ja systeri piti tiiviisti kintun viereisellä penkillä loppuruokailun ajan.
Enemmän rottia täällä on kuin muualla aasian valtioissa vaikka onhan niitä kotonakin.
Täällähän on tapana viskellä kaikki ylimääräinen lattialle niin servetit kun ruuantähteetkin ja sehän ei tilannetta ainakaan paranna. Kulkukoiria ei juurikaan ole eikä kissoja jotka rottia söisivät. No toinen puoli on ettei taas ole paljoa torakoita koska rotat pistävät ne poskeensa hyvinkin nopeasti.
Hotellin uima altaan läheisyydestä löytyisi saunakin, ihan kunnollisen oloinen mutta ei tule sitä testattua vaikka yksi päivä altaan reunalla vietetäänkin. Olisi tarvinnut erikseen tilata sen lämmitys ja vuokra maksaa.
Kamat kasaan ja piipahdus ho chi mihn cityssä siis Saigonissa. Puuduttava 4 tunnin bussimatka saa hieman ylimääräistä ohjelmaa kun 20 kilsaa ennen määränpäätää alkaa makuupenkkinialla auton takaosassa hitonmoinen möykkä kun räjähtäneen takarenkaan riekaleet hakkaavat lokasuojaan, bussi toppiin ja hetken ihmettelyn jälkeen nilkutamme kävelyvauhtia seuraavalle huoltoasemalle.
Yllättävänkin nopeasti kiitää paikallinen rengasfirman auto paikalle lavalla iso kompressori ja muut tarvittavat vempeleet renkaanvaihtoon. Tunninverran kerkeämme ihailemaan moottoritien varren maisemia kunnes kaikki komennetaan takaisin autoon ja matka jatkuu ongelmitta määränpäähän-
Ihan sattuman kauppaa on se että ennalta varattu hotelli on 10 minuutin kävelymatkan päässä bussin päätepysäkiltä.
Aikaa ei kovin paljoa ole tutustua 2 kertaa suomen asukasmäärän omaavaan kaupunkiin. sotamuseo, jokiristeily ja vierailu lähellä olevaan sodanaikaiseen cu chi tunnelikompleksiin, tai no eihän siellä alkuperäisiä tunneleita ollut näytillä, turisteille tehtyjä jäljitelmiä kylläkin.
Jos kyttäyskoloon olisin hypännyt olisi tarvittu pekkaniskan nosturiauto vinssaamaan ylös moisesta luukusta, nuoret solakammat kyllä siellä kätevästi piilottelivat. Olisi saanut viettää oman ”GET SOME” hetkensä ja ladata vaikka m60 konekiväärillä pitkin ampumaradan penkkoja korvausta vastaan tietenkin. Valikoima kattoi paljon vietnamin sodan aikaisia aseita. Matkalaiset tyytyivät tällä kertaa nauttimaan limpparia ammunnan sijasta.
Aamusta kentälle ja maan vaihto. Eipä kerinnyt vielä ihan eteläisintä osaa tutkailla joten ensivuodeksi jää vielä suistoalue ja ainakin yksi lomasaari. No onhan sitten ainakin 2 viikkoa taas jo valmiiksi suunniteltu.